Elämän mietteitä

Välillä tuntuu siltä kun pitäisi olla kaksi blogia. Toinen koirille ja toinen vaan itselleen mutta kukapa kieltää yhdistämästä niitä. Rohkeat ihmiset uskaltavat kohdata hankalia ajatuksia ja tunteita, omia huonomuuden tunteita, joka varmaan kivuliainta mitä on. 

Elämä on mitä ihmellisin paikka, tänään kaikki voi tuntua hyvältä ja huomenna siltä kun moni asia olisi pielessä. Onko oikeassa paikassa, tekeekö mitä rakastaa, ja tekeekö niitä asioita tarpeeksi jotka saavat elämän tuntumaan hyvältä.

Kun sulla on katto pään päällä, työpaikka, terveys, ystävät, perhe ja koirat. Siinä on jo paljon isoja asioita mistä olla onnellinen. Miksi sitten tulee hetkiä kun kaikki tuntuu kovin raskaalta ja epäoikeudenmukaiselta. Kuuluukin kysymys oletko onnellinen itsesi kanssa? Vaikea kysymys varmasti jokaiselle. Välillä vastaus on ei ja välillä kyllä.

Valintojen tekeminen on ollut minulle aina kovin haastavaa. Ihan jo vaatteiden ja jäätelönkin valinnassa. Se varmaan on tietynlainen puute oman itsensä uskomiseen.
Entä teinkö oikein? Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Lopullinen vastaus on aina, tein siltä miltä sydämessäni tuntui ja luotin omaan vaistooni.

Kuka on oikeesti ystävä, ja kuka tuttu? Mistä sä tiedät mitä muut ajattelevat ja mitä uskallat kysyä ja puhua ilman että pelkäät tekeväsi itsestäsi tyhmän. Kannattaako aina puhua suoraan ja sanoa mitä ajattelee, vai kannattaako vaan välillä olla hiljaa? Mitenkäs harrastuksen parissa? Kenen kanssa viihdyt radan reunalla, oletko ikinä miettinyt millainen seura saa olosi hyväksi. Harrastuksen parissa on myös piilevää kilpailutilannetta. Jotkut ihmiset osaavat olla aidosti onnellisia toisten menestyksestä ja tsempata toista vaikka olisi samalla kilpakumppani. Toinen ei koskaan sano mitään hyvää sinusta tai vaikeutuu kun puhut omasta onnistumisesta. 

Tuleeko sinulla joskus olo että et oikein tiedä missä sinun pitäisi olla, tunnet itsesi ulkopuoliseksi. Minulla on tullut se tunne useinkin kisoissa ja muussakin elämässä ja uskon sen liittyvän lapsuutteen/menneisyyteen kun olin koulukiusattu enkä tiennyt mihin kuulun ja missä minun pitäisi olla. Keneen luottaa ja keneen ei. Monet tapahtumat elämässä voi jättää todella raakoja arpia jotka eivät ole edes työstettävissä usko tai älä.

Jokainen ajatuksesi ja tapasi toimia tulee esille monissa eri elämäntilanteissa. Itse tiedostan sen että olen ollut aika epävarma ihminen monien tapahtumien loppusummana. Ja varmasti osaksi se tulee esille esim kisoissa kun jännitän. Paljon olen kehittynyt ja paljon vielä kehitettävää. Kun aina muistaisi että olet siellä vaan itsesi ja oman koirasi takia, et kenenkään muun vuoksi. Yritä täysillä, älä pelkää virheitä. Ota riskejä koska kun ne onnistuu se tuo voittajafiiliksen. 

Minulle koirani ovat äärimmäisen tärkeitä. Minulle koirat tulevat perheenjäseniksi ja aika näyttää mitä me yhdessä harrastamme. Jos siitä ei tule agilitykoiraa, keksimme jotain muuta. Tärkeintä on ystävyys ja arki ja että tuomme molemmat iloa toisemme elämään.


Takaisin tähän, Minulta on kysytty monta kertaa, että miksi jännität, eikä minulla ole siihen vastausta. Pelkäänkö epäonnistumista? Toivonko liikaa sitä onnistumista? Miksi pelkään epäonnistua? Pahinta on se kun ei itsekään tiedä vastausta. Kun menen kisoihin nautin jokaisesta hetkestä koirani kanssa, nautin siitä että voimme olla siellä yhdessä. Olemme molemmat siinä kunnossa että pääsemme sinne radalle. Eikö sen pitäisi riittää onnistumiseen? Eikö se ole jo onnistumista että sinulla on oikeus kokea hyvää tunnetta ja sitä että teillä on mahdollisuus olla siellä yhdessä. Niin minä ajattelen, mutta sitten tulee se mörkö joka aiheuttaa lisäpaineita. Miksi? Mistä se tulee?

Olen aina ollut kilpailuhenkinen ja urheillut koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Olen aina halunnut olla paras urheilussa, olen aina halunnut voittaa. En kokenut koulussa muissa aineissa sitä, mutta urheilussa halusin aina loistaa ja se oli se mun juttu oli laji mikä tahansa. Yksi asia mistä olla ylpeä ja missä arvostin itseäni.

Välillä mietin miksi kilpailen, miksi en vaan harrasta. Kävisi treenaamassa ja nauttia ilman tavotteita, mutta ei se kuitenkaan riitä. Haluan kisata, eli kai mä siitä tykkään vaikka se sitten välillä onkin hirveetä. Kun pääsisi oman pään sisälle miksi välillä kisoissa on täydellinen flow-tila ja hyvä fiilis ja kaikki menee nappiin. Sitten välillä kaikki menee päin mäntyä ja on ns laiska paska olo ja kysyy itseltään mitä täällä tekee? Miksi olen täällä ja aiheutan itselleni epämukavaa oloa? Ja kyllähän mä tiedän vastauksen siihen että hauanko kisata, no tietty koska rakastan sitä koko juttua. Nyt pitää vaan löytää sellainen henkinen tila että siellä olisi aina siistiä eikä siellä ole mitään mitä tarvitsisi jännittää.


Oma tavoitteeni keväälle/kesälle onkin että selvittäisin oman pääni sisältöä, ja sitä että miten saisin jokaiseen kisapäivään sen rauhallisen mielen ja itsevarman olon. Mitä tapahtuu silloin kun fiilis on hyvä ja asiat tekee oikein.

Ralfin kanssa ei olla talvikaudella paljoa treenattu. Nyt olen kuitenkin aloittanut taas säännöllisen treenailun ja siis meidän kohdalla se tarkoittaa kerta viikkoon. En ole koskaan treenannut koiraani paljoa. Olen mennyt sillä ajatuksella että ei se määrä, vaan se laatu. Keskityn Ralfin kanssa paljon muihinkin asioihin, kuten lihashuoltoon ja rentoihin lenkkeihin metsässä. Ei aina tarvitse olla actionia. Ralf on onneksi koira jolla pysyy pää kasassa vaikka ei aina (hetkeen) tapahtuisi mitään ihmeellistä. Se tyytyy siihen mitä on tarjolla kunhan saa olla minun kanssani <3

Nyt on tarkoitus alkaa nostaa omaa ja koiran kuntoa ja aksataitoa kohti kevättä. Odotan niin paljon tällä hetkellä sitä että lumet ja jäät sulaisi. Pääsisi kunnolla lenkkeilemään ja vaikka hölkkäämään. Muutenkin ulkoilu maistuu ihan eri tavalla kun pääsee liikkumaan ilman että tarvitsee pelätä itsensä tai koiransa puolesta.

Nyt olen myöskin ottanut tavoitteeksi että käytäisiin joka viikonloppu yhdet kisat, jos vaan lähellä on. Työni puolesta tulee sen verta ajoa että viikonloppuna ei kyllä jaksa satoja kilometrejä kurvailla kisoihin.

Saapas nähdä koska minulle ja Ralfille tulee uusi ystävä taloon. Desillä on enää pari viikkoa tiineyttä jäljellä. Niin hirmuisen jänäää <3 En malta odottaa mitä sieltä tulee :) Voi kun kaikki menisi hyvin.
Timen juoksu taas voi alkaa hetkenä minä hyvänsä mutta epäilevät että menee sinne maaliskuun lopulle. Ja turha kysyä mistä minulle tulee pentu :) Aino mitä tiedän on sen että se on Ralfin pentu ja epäilisin että tytär jos vaan sellaisia syntyy.

Torstaina onkin treenit tiedossa ja sunnuntaina sitten geimit. Toivottavasti olisi kivat radat tiedossa.
Viime viikonloppuna oltiin juoksemassa kaksi starttia Sipoossa. Rataprofiilit oli meille hirmu haastavat tällä kertaa. Ralf tuntui liian nopealta joka paikassa ja en yksinkertaisesti löytänyt ohjausvalintoja millä olisi pärjännyt sen kanssa :) Keppikulmat oli myös haastavat.
Nähtäväksi jää mitä ensi viikonloppuna on tarjolla.

Jaahas, taidan mennä heittää lisää puita takkaan ja tekemään iltapalaa itselleni.
Tää oli tälläinen sekamelska kirjoitus :) Vähä laidasta laitaan ja asiasta toiseen, mutta mitä sitte :)

Ralf nukkuu tuossa vierellä, jalat kohti kattoa :) Toiset osaa ottaa rennosti elämässä.

Ainiin seuraan tällä hetkellä Ruudusta sarjaa nimetään; Asema 19. Onpahan hyvä sarja, suosittelen.
Harmi kun taas saa odottaa viikon seuraavaa jaksoa :) No, eikös hyvää kannata odottaa.

Erästä minä ikävöin niin hirmusti <3 Frida. Välillä helpottaa mutta sitten tulee näitä iltoja kun ikävä repii sydäntä ja tekisi mitä tanasa että saisi vielä kerran pienen, pehmeän Frillen syliini.
Kun rakastaa, täytyy olla valmis siihen että joskus sen menettää, ja se sattuu niin kamalan paljon. Näin uskollista katsetta tuskin toista saan elämässäni. Toivottavasti sinulla on hyvä siellä missä olet <3



Hyvää yötä-

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan suoli

Poikien agility kuulumisia

Poikien kuulumisia