Joskus on käytävä pohjalla jotta herää ja näkee mitä elämässään on



Haluan jakaa ajatuksiani mitä olen käsitellyt viimeisen puoli vuotta ja näin ollen ehkä kirjoitukseni kertoo siitä että aina kaikesta selviää ja kaikesta löytää positiivisia asioita mitkä voittaa ne negatiiviset. Välillä tarvitset vähän ystävien potkaisuja päähän ja välillä sinun täytyy saada itkeä ja raivoa!

Elämäni muuttui viime toukokuun lopulla aika radikaalisti. Ystäväni, harrastuskaverini, ihana rakas kalkkuna- puu-ceeni poistui äkillisesti luotani! Olin tehnyt kolme vuotta kovan työn tämän kaverin kanssa. Treenasin pelkästään kuukausia oikeaa mielentilaa ja miten hallia lähestytään ja miten hallissa käyttäydytään. Sain rakennettua sen riistavietin sellaiseksi että oli lopulta enemmän kiinnostunut minusta kun juoksevasta rusakosta. 

Kaikki jotka Rexin tunsi tiesi miten kuuma koira oli. Kaikki poppakonstit kokeiltiin ja aina mentiin eteenpäin mutta koiran ominaisuuksia niitä ei voi muuttaa, kuten ihmisenkään. 
Käytöstä voi kovalla työllä muokata muttei muuttaa!

Rex oli sähäkkyydestään ja kuuma-kallen ominaisuuksien lisäki koira joka oli mahtava kotona, muiden koirien kanssa ja ihmsten kanssa. Se oli kävelevä hyvätahtoinen iso sydän ja varmaan siksi meidän välille muodostui side mitä elämän aikana ei edes moneen ihmiseen saa rakennettua!

Ainoastaan Rexin poismeno ei ollut se kova juttu, vaan se mitä siitä seurasi!

Olen 9 vuotta harrastanut aktiivisesti koirien kanssa agilityä. Kilpaillut 8.5 vuotta säännöllisesti, tavoitteellisesti ja aina sinä kilpailuhenkisenä Alluna mikä olen lapsesta saakka ollut. Kaikki alkoi jalkapallovuosista. Agilitytreenit on ollut joka viikkoista elämäntapaani ja viikonloppuja olen ollut kisakentillä. Ei vaan se tekeminen, vaan se sosiaalinen verkosto mikä minulla siellä on. Moni onkin varmaan viimeaikoina huomannut että minut näkee aika usein Racinel-areenalla vaan viettämässä aikaa ja katselevan kavereiden suorituksia!

Alkuun oli kova pala mennä mihinkään missä näen koirakot joiden kanssa kehityttiin samoihin aikoihin, oltiin samoissa treeneissä jne. Nyt osaan jo olla onnellinen muiden puolesta ja jakaa nautintoa heidän kanssaan eikä mua niin haittaa vaikka olen katsomon puolella mun pennun kanssa!

Haluan sanoa että tapahtuneella oli iso vaikutus minuun. Ensin tunsin ylitsepääsemätöntä surua, sen jälkeen olin vihainen ja katkera. Juuri kun sain mielettömän potentiaalisen koiran toimimaan ja tehtiin kolmosissa kaksi ensimmäistä nolla tulosta joilla oltiin 60 koiran joukossa molemmilla kerroilla palkinnoilla.Jäimme kärkikoirista alle 0,5 sek ja nämä koirat oli molemmat Suomen tämän hetken kovimipa koirakoita. Ja se oli vasta alku, mitä se olisi ollut vuoden kahden päästä? Rex oli, en osaa edes kuvailla! Koira joka teki kaiken täysillä mutta ei antanut mitään helpolla. Joku voi ajatella, se oli vaan 3,5 vuotias koira.
EI! Mulle se oli paljon enemmän, se ei ollut pelkkä koira!

Halusin mahdollisimman nopeasti pennun kotiin kasvamaan ja minulle sekä Fridalle uuden kaverin. Kukaan ei korvaa ketään, eikä ole tarkoituskaan, kukaan ei täytä tyhjiötä mutta sen sijaan tuo positiivista ja uutta energiaa elämään. Alkuun oli paljon vaihtoehtoja ja moni auttoi minua etsimään ja löytämään sopivaa pentuetta. Kuitenkin aina jokin vie vaistot sinne mikä tuntuu oikealta ja pentueessa on samaten pentu joka aina jotenkin on se ”the one”.

Ralf kotiutui n. 4.5 kuukautta Rexin kuoleman jälkeen. Samalla muutin kotia ja työpaikkaa.
Ensimmäiset päivät oli raskaita. Välillä minulla oli huono omatunto. Välillä itkin ja välillä nauroin. Kun Ralf oli ollut minulla 2 kuukautta niin voin sanoa että se side alkoi kehittyä meidän välille. Ei sekään pieni tullut helppoon tilanteeseen ja kaikkeni olen tehnyt että se tuntisi itsensä rakkaaksi ja sille olisi paljon aikaa. 

Lopputuloksena kyllä on sitten se että en ole minkään pennun kanssa tehnyt niin paljon temppuja, tokoa yms yms ja nyt minulla on kotona ihana 6 kuiden poika joka on järkevä ja kiva. Eli ei tää ihan pieleen mennyt, ainakaan tähän saakka. Kaikissa pennuissa on haasteita ja kaikki ovat erilaisia. Ralf ollut reaktiivinen, siinä missä Rex oli ylikiihkeä ja siinä missä Frida veti mua 6-0! Jännitin toki myös miten Frida suhtautuu koski Rex ja Frida oli parivaljakko millaista en ole nähnyt aiemmin! Niillä oli suuri rakkaus toisiaan kohtaan!

Ralfin ja Fridan suhteen muodostuminen ei sekään ollut helppoa. Fridalle kun kotiin tuodaan vilkas pentu ja itsellään jalka rikki!
Frida meni huonompaan kuntoon  ja vaikka olin päättänyt jättää neidin muutenkin eläkkeelle 2015 piirimestaruuksien jälkeen niin olisin mä silti mielellään sen kanssa vielä hömpötellyt treenissä vähä putkia ja minihypyillä helppoa rataa ihan meidän molempien mielen takia. Nyt mulla ei ollut enää sitäkään!
Laji revittiin kokonaan elämästäni pois omien koirien osalta. Lainakoiria löytyy ja kivoja sellaisia mutta ei, ei se ole sama asia minulle koska minä saan kaiken juuri siitä että se on minä ja mun koira, me yhdessä. Mä olen rakentanut sen mitä ollaan yhdessä. Multa vietiin koiran lisäksi elämäntapani! Yksi asia johtaa aina toiseen!


Nyt olen siinä pisteessä että viis kisaamisesta, mä ehdin vielä, se on vain osa sitä yhteistä taipaletta, se on osa sitä lopputulosta mitä koiran kanssa rakennat.
Tällä hetkellä nautin satasella ihan kaikesta mitä Ralfin kanssa teen. Jokainen sivulle-tulo, jokainen putki ja jokainen leikki on mulle yhtä tärkeitä kun se että mä kisaisin tällä hetkellä. Okei kyllä mä vähän kaipaan isojen poikien/tyttöjen treenejä missä kouluttaja haasta minut, piiska minua ja kehittää minua, mutta tiedän että se on lähellä, lähempänä kuin kuvittelenkaan! Ja hei, eikö hyvää kannata odottaa!

Se mitä minulle on tapahtunut on osaltaan ajanut minut kuoren sisälle. Olen ollut paljon yksin, en ole jaksanut mitään. Olen ollut välillä surullinen, välillä vihainen ja olen ollut sekaisin. En ole halunnut kuormittaa ihmisiä puhumalla vaan olen yrittänyt paljonkin taistella yksin. Välillä olen purannut pahan oloni kiukuttelemalla, välillä juttelemalla ja vastaanottanut toisen välittämistä.
Minun ympärillä on myös kuluneen vuoden ajan tapahtunut isoja asioita niin perhe kun ystäväpiirissä ja nekin ovat olleet isoja. Silti olen aina yrittänyt välittää muista ja sivuttanut oman pahan oloni kun joku tarvitsee kuuntelevaa korvaa tai vaan seuraa. Onneksi tosiystävät säilyy, ne ei lähde karkuun vaan ne pysyy vaikka elämässä ylä- ja alamäkiä. Ne välittää tai sitten ei välitä. 
Vain harva tietää miten pohjalla oikeasti kävin, millaisessa mudassa rypesin!

Olen myös kuluneen vuoden aikana ainakin oppinut sen miten paljon on ihmisiä elämässäni! Sellaisia joita ei ole ehkä osannut arvostaa aiemmin! Tai on osannut muttei ole ymmärtänyt miten lähellä ne oikeesti on!

 Tänä päivänä aurinko näyttäytyy enmmän. Olen onnellinen että otin Ralfin koska se on tuonut elämääni niin paljon iloa ja tuo sitä vielä varmasti paljon lisää. Mahtava tyyppi joka tykkää musta paljon, kaikenlisäksi tautisen suloinen jolle saan nauraa joka päivä! 
Kun vielä saisin Fridan kuntoon niin elämä alkaisi pikkuhiljaa ainakin kotiolojen kohdalla palata raiteilleen.

Haluan tällä kirjoituksella tuoda esille sen että suru on pitkä prosessi. Se käsittää itkua, vihaa ja katkeruutta, ja kaikkea niiden väliltä. Ikinä ei pidä luovuttaa vaan aina elämässä on hyviä asioita kun niille vaan antaa mahdollisuuden.  Kun mietit mitä sinulla on huonosti, niin mieti mielummin mitä sinulla on hyvin. Yhtäkkiä huomaat että ei se elämä kovin huonosti mene!Kaikkeen tottuu vaikka siältö mihin olet tottunut saa täysin uuden käänteen! 

Sen tiedän että kun toivottavasti ensimmäisen kerran astun kisakentälle Ralfin kanssa niin mulle on aivan sama miten se menee. Mut sen hetken kun sinne kävelen ja päästän koiran irti hihnasta,- sanon paikka, sanon-tule niin mä olen elementissäni, mä olen onnellinen ja sitä hetkeä odotan kuin kuuta nousevaa! 

https://www.youtube.com/watch?v=icCIkh-FL8A




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan suoli

Poikien agility kuulumisia

Poikien kuulumisia